13.5.1993

Kanne Orimattilan kihlakunnanoikeudessa

A on hänelle määrätyn uskotun miehen edustamana äidilleen B:lle 15.1.1991 sekä 30.8.1977 kuolleen C:n oikeudenomistajille 17.1.1991 ja 31.1.1991 tiedoksi annetun haasteen nojalla lausunut, että Orimattilan kihlakunnanoikeus oli 13.11.1990 julistamallaan päätöksellä vahvistanut, ettei D, jonka kanssa B oli ollut avioliitossa A:n syntyessä 22.5.1975, ollut A:n isä. Suoritetun laajemman veritutkimuksen perusteella ei ollut mahdollista, että D olisi ollut A:n isä. B ja D oli kahden vuoden erillään asumisen perusteella tuomittu avioeroon 5.10.1976. B oli solminut avioliiton C:n kanssa 11.12.1976. D:n isyyden kumoamista koskevassa oikeudenkäynnissä eräs todistaja oli kertonut B:n jo kesästä 1974 alkaen seurustelleen C:n kanssa. Avioero-oikeudenkäynnissä C oli kertonut B:n asuneen hänen luonaan 18.8.1975 lukien. Kansanterveyslaboratorion 6.2.1978 antaman lausunnon mukaan ei laajemman veriryhmätutkimuksen perusteella voitu sulkea pois mahdollisuutta, että C olisi siittänyt A:n. Tulos oli puhunut C:n isyyden puolesta prosenteissa ilmaistuna 99 prosentin suhteessa 1 prosenttiin. Isyyslain tarkoituksen mukaista oli vahvistaa isyys, kun isyydestä oli laaja näyttö ja kun A:lla D:n isyyden tultua kumotuksi ei olisi lainkaan isää. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin säätämä viiden vuoden määräaika kanteen nostamiselle ja saman lainkohdan säännös, ettei kannetta voitu nostaa miehen kuoleman jälkeen eivät saaneet olla esteenä lain hengen ja aineellisen totuuden toteuttamiselle.

Tämän vuoksi A on vaatinut vahvistettavaksi, että C on hänen isänsä.

Vastine

B on hyväksynyt kanteen ja kertonut asuneensa yhdessä C:n kanssa lapsen siittämisen ja syntymän aikaan. B on katsonut A:n aseman olevan verrattavissa kihlalapsen asemaan. C:n oikeudenomistajat eivät ole tulleet oikeuteen vastaamaan kanteeseen.

Kihlakunnanoikeuden päätös 14.5.1991

Kihlakunnanoikeus on todennut, että A oli syntynyt 22.5.1975 eli ennen isyyslain voimaantuloa 1.10.1976. C oli kuollut 30.8.1977. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin mukaan isyyden vahvistamista koskeva kanne oli pantava vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta. Kannetta ei kuitenkaan voitu nostaa, jos mies oli kuollut. Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus on jättänyt isyyden vahvistamista koskevan kanteen tutkimatta.

Kouvolan hovioikeuden päätös 11.9.1991

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A edelleen hänelle määrätyn uskotun miehen edustamana ja B olivat valittamalla saattaneet jutun, on jättänyt asian kihlakunnanoikeuden päätöksen varaan.

Perustelut

A on syntynyt B:n ja D:n avioliiton aikana 22.5.1975. D:n isyys on kumottu tuomioistuimen päätöksellä 13.11.1990.

Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 4 §:n mukaan isyyslain säännöksiä on sovellettava myös silloin, kun lapsi on syntynyt ennen lain voimaantuloa 1.10.1976, mikäli jäljempänä samassa laissa ei toisin säädetä. Lain 7 §:n 1 momentissa todetaan muun muassa lapsella olevan oikeus ajaa isyyden vahvistamista koskevaa kannetta siten kuin isyyslaissa säädetään. Saman pykälän 2 momentissa rajoitetaan oikeutta nostaa isyyden vahvistamiskanne siten, että kanne on pantava vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta eikä kannetta voida nostaa, jos mies on kuollut.

Isyyslain voimaanpanosta annetun lain mainittujen säännösten perusteella myös ennen lain voimaantuloa syntyneet lapset saattoivat isyyslain tullessa voimaan käyttää hyväksi siinä säädettyä isyyden vahvistamismenettelyä muun muassa nostamalla isyyslain mukaisen kanteen. Tämä paransi näiden henkilöiden oikeusasemaa. Tarkoituksena oli kuitenkin, että ennen lain voimaantuloa syntyneitä lapsia koskevat isyyden vahvistamiskanteet käsiteltäisiin tiettynä ylimenokautena. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin tarkoituksena voidaan päätellä olleen rajoittaa isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostamista silloin, kun lapsen kanneoikeus syntyy voimaanpanolain 4 §:n perusteella isyyslain voimaantullessa.

Isyyslain tullessa voimaan avioliitossa syntyneen A:n isänä oli lain mukaan pidettävä hänen äitinsä tuolloista aviopuolisoa D:tä. Ennen D:n isyyden kumoamista ei ole edes voitu tutkia kannetta sen vahvistamiseksi, että C on A:n isä. Näin ollen tarve saada C:n isyys vahvistetuksi on tässä tapauksessa riippumaton siitä, onko lapsi syntynyt ennen isyyslain voimaantuloa vai vasta sen jälkeen. Isyyden vahvistamiskanne ei tällöin perustu isyyslain voimaantuloon eikä tarkoita toimenpiteitä, joihin uuden lain voimaantulo olisi antanut aiheen. Näyttää myös ilmeiseltä, ettei tällaista tilannetta ole otettu huomioon isyyslakia säädettäessä.

D:n isyys on voitu kumota isyyslain mukaisella kanteella myöhemmin kuin viiden vuoden kuluttua lain voimaantulosta, vaikka A on syntynyt ennen isyyslain voimaantuloa. Kun oikeutta nostaa isyyden kumoamista koskeva kanne ei ole rajoitettu ennen isyyslain voimaantuloa syntyneiden lasten suhteen, voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin rajoitusten tulkitseminen hovioikeuden tavoin koskemaan myös tilanteita, joissa isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostaminen on tullut mahdolliseksi vasta myöhemmin kuin isyyslain voimaantullessa, aiheuttaisi perusteetonta oikeudellista eriarvoisuutta niiden osalta, jotka isyyden kumoamisen takia jäisivät vaille isää. Tämä olisi vastoin voimaanpanolain 4 §:n esitöissä nimenomaisesti lausuttua isyyslain päätarkoitusta, lasten oikeudellisen yhdenvertaisuuden toteuttamista. Samalla tulkinta estäisi oikeudellisen perhesiteen syntymisen lapsen sekä hänen todellisen isänsä ja tämän sukulaisten välillä.

Rajoitus, jonka mukaan kannetta ei saa nostaa jos vastaaja on kuollut, on lain esitöissä esitetty säädettäväksi sen vuoksi, että niissä tapauksissa, joissa vastaaja on kuollut, ei yleensä voida näytöllä riittävästi osoittaa isyyden olemassaoloa. Säännös on sisällytetty lakiin ilmeisesti sen johdosta, että rajoitettaisiin lopputulokseltaan epävarmoja ja näytön suhteen puutteellisia oikeudenkäyntejä. Nyt käsiteltävänä oleva tapaus osoittaa, ettei miehen kuolema poikkeuksetta poista mahdollisuutta riittävän näytön esittämiseen.

Näin ollen siirtymävaiheeseen liittyvällä isyysoikeudenkäyntejä rajoittavalla säännöksellä ei ole sellaisia lainsäädännöllisiä tavoitteita, joita säännöksen sanamuodon sivuuttava tulkinta estäisi saavuttamasta. Sen tavoitteet voidaan tässä tapauksessa toteuttaa vain luopumalla sen sananmukaisesta tulkinnasta.

Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo, että voimaanpanolain 4 §:n ja 7 §:n 2 momentin sanamuodosta huolimatta viimeksi mainitun säännöksen ylimenovaihetta kattamaan tarkoitetut rajoitukset eivät koske nyt kysymyksessä olevaa tilannetta, jossa isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostaminen on tullut mahdolliseksi vasta myöhemmin kuin isyyslain voimaantullessa.

Tämä tulkinta on myös sopusoinnussa New Yorkissa 20.11.1989 tehdyn lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 7 artiklasta ilmenevän periaatteen kanssa, että lapsella on oikeus tuntea vanhempansa sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa ilmaistun perhe-elämän kunnioituksen ja 14 artiklaan sisältyvän syntyperään perustuvan syrjinnän kieltämisen kanssa.

Näin ollen Korkein oikeus, todeten, ettei kihlakunnanoikeuden olisi pitänyt ilmoittamallaan perusteella jättää kannetta tutkimatta, katsoo, ettei tässä tapauksessa ole ollut estettä kanteen nostamiselle.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden ja kihlakunnanoikeuden päätökset kumotaan siltä osalta kuin kanne on jätetty tutkimatta. Asia palautetaan Orimattilan kihlakunnanoikeuteen, jonka tulee ilmoituksetta ottaa asia käsiteltäväkseen ja A:ta henkilökohtaisesti ja hänen edustajaansa sekä B:tä ja C:n oikeudenomistajia kuultuaan sekä huomioon ottaen palauttamisen syy siinä laillisesti menetellä.